Kreeta, sinnepäin ja ehkä takaisinkin part II

18.9 tiistai ilta

Maria saapuu Beer o'clockiin

ja kuulumisten, sekä neuvoa antavien jälkeen kruisailemme jalkaisin pitkin Iraklionin katuja. Hän ostelee kohtuullisen satsin paikallisia mausteita suomen tuttavallemme ja minä seuraan perässä, kuin hai laivaa. Tepastelu siirtyy kioskin kautta meren äärelle ja siellä sijaitsevalle valtavan pitkälle aallonmurtajalle.

 Pienen ninja-warrior kiipeilyn jälkeen istummekin sen harjalla ja ihmettelemme merenpärskeitä, laskevaa aurinkoa

ja nostamme maljaa Kreikalle, lomalle ja toisillemme. Maisema on kaunis ja arjen huolet aloittavat valumisen välimeren tuuleen.

Auringon päätettyä retkensä, jalat läpsyttelevät paikalliseen 'Jail house rock' luolaan, joka gumma gumma on kodikas, kuin mikä 😋 Tosin sitä ennen aikasta monta kierrosta siellä täällä sopivaa kioskia ensin etsittyämme. Sieltä takaisin muutamalle Beer o'clockiin, jonka oluet todellakin ovat laadukkaita (ja linjat puhtaita, mikä ei selkeästi ole itsestään selvää),

mutta jostain syystä heidän linjauksessa on vain oluet ja ruoka, ei väkevät..

Alkaa kuitenkin hiukoa ja gyron metsästys käynnistyy. Erillaisten mutkien kautta istahdamme vapauden aukiolle ja mösjöö korkkaa gyro-neitsyytensä. Hyvveehän se on, mutta parempaa on tulossa, tiedän sen!
Pötsit ravittuina saatan Marian bussille ja tapojeni mukaan kävelen ajatuksissa puolisen kilometriä ohi hostellista.

18.9 keskiviikko

Intra Myros Boutique ei ole huono hostelli, eikä varsinkaan kallis. Kohdalle osuu kuitenkin asukkaiden massamuutto sisään ja ulos, kuorsaava yläpetiläinen ja teinien kikattava skootteri-disko ikkunan ulkopuolella, joten herään äärimmäisen reippaana hyvin nukutun yön jälkeen. 

Reippailen siis lisää ja tallustelen hyvissä ajoin bussiasemalle, joka on mielestäni hyvin piilotettuna kadun varteen, joten ihan mukavaa tietää etukäteen minne on menossa. Muki sosasolaa ja maukas lihapiiras taittaa hienosti alkavaa matkaa. Edessä on n.45min matka tyhjässä bussissa, joka täyttyy kiertelevien katujen kanssa ääriään myöten. Mutta perille päästään, kuten aina ja Hersonisson on saapunut elämääni.

Ruuhkainen ja kapea pääkatu, joka on täynnä kojua kojun perään on muistutus siitä, että olen saapunut suosittuun kohteeseen. Onneksi on jo alkanut off-season ja väkeä on vain paljon.

Adamakis on hotellini, lähellä pysäkkiä ja sanalla sanottuna kodikas kuin fuufaa! Kreikkalaisittain sinertävä, mahtava asiakaspalvelu (ja rikas kun olen, niin halpa) + nopsasti tutustun kioskin vetäjään ja selviää hänen kummallinen intohimo päästä suomeen, koska meillä on kylmä haha.

Rinkka jää hotelliin, kuten päivän hikoilut suihkun lattialle. Lukitsen viehättävän Kreetalaisen huoneeni ja suunnistan kaffelaan, josta ystäväni Marian kanssa ponnistamme rannalle. Mukaan tarttuu uusi tuttavuus, cafe fredo eli jääespresso, mikä on uskomattoman hyvää kofeinistille lämmössä. Matkaa on hieman, mutta on mahtavuutta tulla syrjäisemmälle rannalle isommista turisti aallokoista. Jalat hiekassa ja pää välillä suolavedessä kelluen puhkumme rentoutta.

Kroppani ottaa ensimmäiset osumat auringon värikuula-aseesta ja matka kohti ihon rapujuhlia on alkanut.

 Hersonisson antaa kuvia kauneudestaan ja laineiden kuohunta soittaa rauhoittavaa sinfoniaansa. Ja aaah, taas sielu lepää hieman paremmin!

Jossain vaiheessa aika on menettänyt merkityksensä, hotellihuoneen jääkaappi on täyttynyt tarpeellisista ja kummallinen, lähes unohtunut hienous, nimeltään päiväunet on astunut kuvioihin. 

Herään 90' luvun rockin jumputukseen naapuri huoneesta. Korkkaan oluen ja savukkeen jälkeen kiikutan itseni ulos.
Pienen puuhapussin kanssa on kiva rahtautua laiturin kautta Iraklionia huomattavasti pienemmälle aallonmurtajalle, kiivetä sen päälle ja parantaa Marian kanssa maailmaa.

Maapallon hieman tervehdyttyä, on kohteena Med

, jossa rannan kupeessa lyö mojitot rintakehään ja seuraan liittyy Sabina, sekä Evi. Mikäs on miehen ollessa, kun kolme viehättävää neitoa pitää seuraa ja jossain vaiheessa siirrymme murkinoimaan M dellis:iin.

Paikka on huokea ja ruoka pirun hyvää (kokeilen paikka uskollisesti useammankin kerran reissun edetessä). Kaikki puhuvat sujuvaa engelskaa ja keskustelut heiluvat arjesta historiaan, eli setämiäs on iloinen, kunnes reissun rähjäännyttämyys vie ajallaan takaisin hotellille. Siellä parin oluen, kuntorullien ja maiseman ihannointien jälkeen taipuu pää tyynylle mukavasti.

19.9 torstai

Aamu alkaa auringolla. Ensin ihmetellään Marian raskaana olevaa ystävää Vikiä, joka viimeisilään puhkuu lämmössä, syödään pientä purtavaa Hollywoodissa, ostetaan pyyhettä ja lipokkaita ja muuta helvetin hienoa 😁 Tällä kertaa matkataan isommalle turistirannalla, josta lihamassojen keskeltä löytyy meillekkin paikka. Pari jääfrappea (ehkä olusen tynkäkin) ja suolainen kelluminen lisää ihon läikittymistä ja aaaaah, niin ihanaa rentoutumista.

Pikku päikkärit jälleen ja mitäpä muuta sanomaan, kuin aika on tico ticon!
Tai noh, ensin nautitaan kofeiinia ja makeuksia Savoidakiksessa

ja piru ku on hyvvee, vaikka normaalisti kakkuja en pahemmin pureskelekkaan.

Onneksi olemme molemmat mielikuvitusrikkaita tänään ja suuntaamme irkkubaariin, nimeltään Shenannigans. 

Noh, ihan on kiva paikka ja mädämellä tuttuja töissä, niin mikäs siinä on rakennella värisuoraa pöydälle.

Viereen parkkeeraa pari saksalaista turistia ja ostaa pöytäänsä tornin sex on the beachia (tai jotain vastaavaa alkoholipitoista mehupaskaa) ja tutustumme heihin. Kaksikko on lähdössä 3h päästä kentälle ja koska voimme, niin nostamme muutamia maljoja heidän reissunsa kunniaksi (ja ehkä vähän kruunuksi tornin päälle).

Because we can. 

Pubissa soi kunnon old school rock ja tunnelma on huisi! Työnnän yhden kännisen englantilais kantturan pois, esittämällä olevani naimisissa, kun ei muuten suostu uskomaan (eikä oikein silloinkaan) ja nopsasti on viisarit pyörähtäneet pikkutunneille. Hattua saksalaisille, jos koneeseen pääsivät ja lipan nosto Shenannigansille, kivaa oli! Ja reissun ensimmäinen huppeli on hoidettu pois jaloista.

(Ja jostai kumman syystä ei hotellin ovet meinaa aueta edes avaimilla..)

Kreeta, sinneppäin ja ehkä takaisinkin part I

16.9-17.9.2018 sunnuntai/maanantai

Loma alkaa, vaikka toisin voisi luulla, niin A:lla.

Tovin arvottuani pakkaamisen tärkeyttä vai aakkosia - päätän aloittaa siis alusta, eli iltakouluun ja roskapankin kautta historiaan. Ja sen suurempia sunnuntaita ihmettelemättä, alkaa matka kohti Kreetaa rinkka selässä, ilman 100% varmuutta sen sisällöstä. Perinteitä kunnioittaen..

Helsinki-Vantaan lentokenttä on suurta juhlaa ja reissun budjettiin mahtuu 1 kpl olutta hintaan 10,40€, mikä on tietysti mukavaa, kun saavun alueelle kerrankin hyvissä ajoin ja sen kunniaksi on lähtevä kone 45min myöhässä. Noh, loma on loma, vaikka sitten kentällä hengaillessa.

Matka Ateenaan odottelemaan konetta Heraklioniin on myös suurta juhlaa, koska koneessa tarjoillaan ainoastaan mehua, limpparia ja kahvia. Miksi? Ei voi tietää, mutta harmittaa hieman. Ateenan kentällä korjaan kuitenkin tilanteen paskimman makuisella hanaoluelle sitten kiljun keksimisen, mutta ei sekään haittaa, matkustamisen kepeys on asettunut 82 kiloiseen valtakuntaani ja henkinen suoli tyhjenee huokaus huokaukselta.

Pomppaan yhtä holittomalla koneella Heraklioniin, mikä siis ei enää haittaa. Varsinkaan otettuani vastaan Kreetan lempeän keskiyön ilmaston, jonka turvin marssin palttiarallaa 1.5km Evans-nimiseen hostelliin.

Siellä väsähtänyt virkailija ponnistaa soffalta kuittamaan mösjöölle huoneen, ulkoterassille oluen ja hetken rupattelun jälkeen kantaa pöytään lisempää, sekä rakia. Saan kuulla tarinaa hänen tulevista häistään, johon treenataan, että voi tiputella silloin viskipullon. Tuleva anoppi kuulemma vaatinut viimetteen päälle perinteiset kirkkohäät ja sitähän tämä sulho ei aio selvinpäin sietää.

Ilta etenee muutaman tunnin. Vanhempi pariskunta kävelee sisälle ja hetken kuluttua alistetumpi versio palaa ulos parin olutpullon kanssa ja ojentaa ne minulle. Vaimo ei kuulemma anna juoda ja näytin janoiselta. Ja vaikka hostellin pitäjäkin ihmettelee pyörteellä toimivaa kurkkuani, niin enpä stressaa. Jano on. Mutta sitä sen suurempaa tarinaa aiheuttamatta katoan huoneeseeni ja annan ylilentävien koneiden tuudittaa uneen. Onhan päivä vielä huomennakin!

18.9.2018 tiistai

Ripustaudun puhtaisiin vaatteisiin, lähes vettä valuttaneesta suihkusta ja pusken rinkka selässä Kreetan aurinkoon ja marssin kohti seuraavaa hostellia.
Parin kilometrin matka taittuu verkkaisesti kapeilla kaduilla. Välillä väistellään parkkeerattuja menopelejä, ohi kulkijoita ja vauhdikkaasti viilettävää liikennettä, joka selkeästi kulkee ns. oman käden oikeudella.
Eritoten jään ihmettelemään eläkeiän saavuttanutta pappaa, joka kurvailee skootterilla kypärä kädessä, puhuen puhelimeen ja samalla raapien jalkaa. Aikamoista etten sanoisi ja aikamoinen katujen haukka, kun hengissä vielä oli. Aika lailla tosin samantapaista näyttää olevan liikkuminen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Eräskin rouva kurvaili pää ulkona auton sivuikkunasta, koska tuulilasi oli rikki..

Harmittaa hieman, kun muistan vasta myöhemmin, että puhelimessani olisi tosiaan kamera 😄

Intra Muros Boutique Hostel löytyy puolen päivän aikaan. Check-in vasta kahdelta ja paikka yli bookattu, mutta saan 2€ alennusta ja kaksi olutta, koska suostun vaihtamaan parvekettomaan dormitorioon. Mikäs siinä, yhden yön kuitenkin vain täällä ja enpä sitä hostelliin tullut viettämäänkään.

Dallailen pitkin Heraklionin katuja. Joka paikassa rehottaa ränsistyminen, vaikka historian voikin aistia. Lienee Kreikan taloustilanne talojen huonoon kuntoon, mutta kauneuttakin löytyy paljon. Edelleenkin kamera on kadoksissa kännykän sisällä.

Vedän siksakkia pitkin katuja, käyn satamassa ja muuta diibadaabaa, kunnes äkillinen onttous pakottaa aamupalalle. En jaksa arpoa, vaan otan turistiansan torin laidalta. Paikallinen perus kusivesi saa karjalankin tuntumaan Jumalten nektarilta, mutta pöperölautaselle (täysin mielikuvituksettomasti tilattu clubsandwich) on hyvää, annos on iso ja napakka kuppi espressoa kruunaa aikaa. Ihmisen on hyvä olla ja ihmetellä toisia sellaisia.

Eritoten sydäntä lämmittää ja vieno hymy rakentuu parran ylle, kun viereisessä pöydässä kolme hopeahiuksista naista rupattelee keskenään. Yllättäen heidän keskuudessaan syntyy vilskettä ja he alkavat ehostella pikapikaa toisiaan. Ohi taapertaa kolme hopeakettua ja naiset aloittavat iloisen flirttailun, johon miespuoliset vastaavat ilolla. Kuinka mahtavaa! Oletettavasti viatonta flirttiä ja kaikki osanottajat ovat silminnähden ryhdikkäämpinä, sekä iloa pirskahdellen jatkavat päiväänsä. Toivoa siis on haha.

Tepastelen päiväunille (milloin lienee viimeksi) ja uusin voimin kylille. Löydän huisin oluttuvan, Beer o'clockin, mikä on täynnä erikoisoluita ja eritoten paikallisia. Kuppi kahvia, lasi mokkaa ja pari tupakkia, kun odottelen ystävän saapumista. Life is good!

-KooPee

Paluu Luxemburgiin, yllättäen.

Valmisteluja:

Taas on aika föönata turkki rintakehästä ja valmistautua laittamaan reppu selkään. Levottomat jalat olisivat taasen suuntaamassa kohti luxemburgia ja rakkaan ystävän päänmenoksi suunniteltuja yllätys syntymäpäiviä. Kekkereitä, joita olin innolla odottanut, mutta viimepäiviin asti luullut joutumaan jättämään ne väliin. Toisen ystäväni tarjottua yllättäen jokeri-korttilla mahdollisuuden osallistua, oli lentokin varattuna alta aikayksikön.
Ja sitten tuli vastaan se kuuluisa Mutta. Eikä taatusti viimeinen, jos allekirjoittaneen karman ottaa huomioon..

Niinpä kaikki alkoi vyöryä Ahaa-elämyksestä noin viikkoa ennen H-hetkeä. Tajuntaani valahti sumea muistikuva parin kuukauden takaisesta tärpättiviikosta ja sen seurauksena kadonneesta passista. Mutta ei hätiämitiä, poliisin sivuilta varailemaan maanantaiksi aikaa lupapalveluun. Ja sunnuntain Hemma Beast-konsertin (aivan timanttinen pumppu muuten) jälkeen uusimaan passikuvaa - ei ihan niiin freesinä. Sen jälkeen on poliisilaitoksen pasilan palvelupisteessä tunnelmaa, väkeä on kuin pipoa ja pipo alkaa kiristämään nopeasti, kun huomaan varanneeni aikani kuukauden päähän. Noin 2h istuttuani, nyt vuoronumeron kanssa, luovutan. Siinä ajassa 4-5 ihmistä on päässyt tiskille ja 20 olisi vielä ennen minua, mutta työtkin kutsuvat, vaikka niin hirmu kivaa onkin jonotella. Päätän tulla roikkumaan oven kahvaan seuraavana aamuna jo ennen avaamista. Ja toivoen saavani pikapassin ajoissa, koska häthätää kasaamani pennoset eivät riittäisi kalliimpaan ja nopeammin valmistuvaan express-versioon.

Henkinen valmistautuminen matkaani jatkuu sillä välin ja arvon hieman aikataulujani. Tarkoitus olisi liidellä Klm:llä amsterdamin kautta luxiin ja sieltä bussilla keskustaan. Ja koska muu yllätyspoppoo lentelee perille aikaisemmalla koneella, niin olen elävänä lisäyllätyksenä tulossa perästä päin. Lähtökohtaisesti mietin vain, että kuinka löydän heidät paikanpäältä. Puhelimeni saldo on hupenemassa tyhjyyksiin ennen reissua ja persaukinen kun ei sitä tankkaile. Noh, jos ilmaista wifiä ei sieltä heti löydy, niin kaitpa sitä hyödynnetään viestittelyyn Aku Ankasta opittuja savumerkkitaitoja..

Seuraavana aamuna reippailen aiottua myöhemmin laitokselle ja 5 minuuttia avaamisen jälkeen on edelleni eksynyt vain 17:ta muuta. Reilu 2h myöhemmin on pikapassi kuitenkin tulilla ja mies tyytyväinen. Varsinkin kun 2-3 päivän ilmoitettu toimitusaika kutistuu yllättäen yhteen päivään, 3h tilaamisen jälkeen saan tekstiviestin, että raja-aapinen on noudettavissa. Rok.

Syvä huokaus syntyy ison perkeleen kera torstaina, kun työpäivän jälkeen pysähdyn limonadille. Tarkoitus on välipysäkin jälkeen matkata kotiin pyykin pesuun jne. Valmistautua matkaan siis. Avaan limpparin ääressä sähköpostini ja ison ärräpäänkautta lyön lasin pöytään ja suuntaan ulos puhaltamaan. S-postiin on tullut iloinen ilmoitus mahdollisuudesta lähtöselvitykseen sähköisesti. Nanosekunnissa juoksee pari ajatusta korvienvälissä, mm: "aaa, joo, pitääkin tehdä check-in. Tuleepas Klm:llä ajoissa ko. mahdollisuus. Ei! Kyllä? Voi paska.."

Olin siis hätäpäissäni ostanut lähdön perjantaille, en lauantaille..

Noh, luuria käteen ja selvittelemään.

Perjantain työpäivän saan puristettua 3h mittaiseksi, iso kiitos siitä työtovereilleni! Ja ystävä syöttää tililleni dataa hotellimaksua varten. Kaikki siis järjestyy jotenkuten, mutta ei ilman että pääkopan paineventtiileiden sietokykyä olisi testattu kunnolla taasen. Koputtelen varmuuden vuoksi puuta kaikilla rystysilläni, että tämä oli tässä ja karma jättäisi oman osuutensa hoitamatta. Itse kun olen hoitanut senkin roolin tälläkertaa ihan yhtä hyvin. 

"Suoraan hotelliin, et liiku mihinkään ja et törmää synttärisankariin perillä! - on ystävän ohjeistus ennen lähtöä. Noh, ei niin paska säkä voi käydä? Varsinkaan kun näillä pennosilla ei pahemmin itseä viihdytetä.

Perjantai

Edellinen yö menee syystä & toisesta vähillä unilla ja huomaan koomanneeni töihin, niin että matkatavarat ja passikin on mukana. Ihmeiden aika ei ole ohi. 3 tuntia töitä, kevyttä näljäilyä hyvin tehdystä varauksesta ja bussi nro 519 kaartaa kohti lentokenttää. Pelkillä käsimatkatavaroilla matkustaessa (kuten yleensä teen) on lähtöselvittely haipakkaa turvatarkastuksineen ja uhraan kolikoita Oak Barreliin. Yksi maljahan se vuoden ensimmäisen ja viimeisen lomantyngän eteen on nostettava. Klm ponkaisee taivaalle aikataulussa ja 45min ennen laskeutumista herään napakkaan iskuun olkapäässäni. Ilmeisesti ensimmäinen lento meni kuorsatessa englantilaismummon kainalossa, kunnes hän kyllästyi pohjolan karvaiseen läheisyyteen. Mene ja tiedä, mutta iloseen virnistykseeni sain vastauksena tuiman tuijotuksen. Amsterdamissa seuraava lähtö viivästyy tunnilla, mutta musiikkia kuunnellessa ja candy crushia pelatessa aika menee, nyt levänneeltä, suht nopsaan.

Luxemburgin tonteilla on lämpöä +/- 30 astetta ja bussin rytyyttäessä keskustaan sen tosiaan huomaa. Majoitun rautatieaseman välittömään läheisyyteen, Empire hotelliin. 

Patsastelen toistatuntia kaduilla, löydän avonaisen kioskin tapaisen ja kevyen iltapalan kanssa kurvailen takaisin kohti majoitusta. En törmää yllättäen ystävääni (Kiitos karma), mutta sivukautta hotellia kohti kiilalaillessa pariin narkkariin kylläkin. Jonkin tyttöbaarin porttikongissa istuskelee 3 miestä, joista 2 tuikuttaa keskittyneesti käsivarsiinsa. Kolmas nousee seisomaan kävellessäni ohi ja tuijottaa, hmm, ei niin iloisesti perääni. Jalan tahti nousee hieman ja hieman hämmentyneenä kurvailen hotelliini. Ensimmäistä kertaa sitä näkee moista tapahtuvan alkuillasta, ulkona ja vilkkaasti liikennöidyn kadun vieressä..

Noh, eväitä koneeseen, unta kuulaan ja seuraavan päivänä rok rok + yllätyys! :)

-KooPee

Viimeset päevät epsanjassa ja kotia kohti

Loppu retkikin

Vähissä rahoissa kulkee loppu retkikin, ei tapahdu ihmeitä, mutta ei se haittaa. "Maalla on mukavaa" voisin sanoa, jurrutamme paremmat päivänsä nähneellä skootterilla ylös ja alas kukkuloita. Musta kaksipyöräinen kiittää 95kg ylimääräisestä painostaan kiekumalla riipivää huutoa pahimmissa ylämäissä. Toisaalta taas alamäet sujuvat kummallisen sukkelaan. Joka tapauksessa annan hellän taputuksen kotteron satulalle, heti saavuttuamme ystäväni isän ravintolaan.

Paikalla saamme nauttia maukkaasta maalaislihakeitosta, maustetuista vihreistä paprikoista suolatulla kinkulla ja runsaasta annoksesta lihaa perunoilla. Paikalla pomppiva pikku koiruus 'roki (rocky? Tms)' herkuttelee ylijäämä läskinpaloista ja allekirjoittanut nauttii ohrapirtelöstä ja olostaan.

Tilalla on myös liuta hevosia. Tarkoituksena oli päästä keikkumaan ratsujen selässä pitkin vuoria, mutta ns safarien vetäjä on useampaa päivää jo kipeänä ja valitettavasti jään tätä elämystä köyhemmäksi.

Yön pimeydessä kiitävän skootterin selässä nauran ääneen.

Liekkö syynä täysikuu, täysimaha ja ohramallas suonissa; puhumattakaan öisestä kävelystä kukkuloita kiertävällä tiellä ja muutenkin arkisen elämyksellisestä illasta. Oli syy mikä tahansa, mutta tyytyväisen ja leppoisan mielen se oli saanut kuitenkin aikaiseksi.

Pari viimeistä päivää koostuu lähinnä ulkoilusta, viinistä, tyytyväisestä virneestä kuorrutettuna tasaisilla annoksilla espanjalaista saippuaoopperaa. Niistä ja maasta riemastuneena onkin tarkoitus suunnata espanjan kielikursseille kotomaassa. Paikallinen porina otti osansa matkamiehen sydämestä.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä saan kuljetuksen kentälle ystäväni avustuksella. Ja viimeiseen minuuttiin asti saan jännnittää pääsenkö kotiin. Paluu lentoja on 2 kpl:tta ja molemmat ovat Norwegianin siivin. Niitä siipiä on varjostanut koko espanjassa oloni ajan lakon uhka, lakko ja lopulta mahdollinen konkurssi. 

Kone ampaisee kuitenkin kohti lontoota ja saan aloittaa uuden jännittämisen. Lento on yli puolituntia myöhässä huonon kelin takia ja vanne alkaa taas kehitty ohimoiden ympärille. Samainen rinkula repii henkistä arpea, kun laskeuduttuamme viipotan kohti vaihtolentoani ja sen välissä olevaa turvatarkastusta. 4 henkinen intialaisperhe on saanut siellä kuningas idean. He ovat päättäneet piilotella erillaisia voiteita, nesteitä ja syötäviä jokaiseen n. sadasta laukustaan. Ja näin ainoa käytössä oleva tarkastuslinja jäätyy puoleksi tunniksi. Päästyäni viimein läpi, kuuluu kaiuttimista "this is absolutely final call for passengers.." Ja nakkaan irto roinani vöineen päivineen lakkiini, rinkan selkääni ja juoksen tuliperseen alla kohti lähtöporttia. 18 portinväliä, keuhkot tulessa ja epätoivon valuessa hikenä otsalla saavun portille joka on jo suljettu. Tumma täti tiskin takaa aistii tuskani ja avaa oven "door is allready closing, hurry!" Minä kipitän viimeiset metrit rappusineen ja änkeän oven välistä yskivänä penkille. 

Persaukisena ja ilman puheaikaa olisikin ollut niiiin mukavaa jäädä TAAS kentälle..

Helsinki paiskaa räntää niskaan, mutta luxemburg ja espanja säteilevät edelleenaurinkoa rintaan. Kiitos tästä! Untill we meet again, tataa.

5-6 pv uuno epsanjassa (los boliches, fuengirola, malaga)

Copito alias Koopee, espanjan valkoinen apina

Ja tarinoita siitä, kuinka chillaus ei miljoonia kaipaa

Sunnuntai

Aamu alkaa a:lla, yleensä, mutta tämä alkaa aamupalalla. Kodin hengetär on rakentanut pöytään läjän ruokaa ja kasannut mukaan eväitä astetta isompaa miestä varten. Kupu täynnä on leppoisaa siirtyä aurinkoiseen aamupäivään ja pihalla odottavaan autoon. Kaartelemme kohti Malagaa ja kiemurtelevia teitä ylös, kohti kukkuloita. Kallioilla espanjattaret Chrissie ja Pamela uurastavat reittiä minulle ja Belindalle. Me uurastamme kiven nokkaan nauttimaan maisemista ja auringosta.

Toteankin olevani tämän ryhmän nainen. Tai ainakin hieman sovinistiselta tuntuu katsella kiveä ylöspäin änkeäviä kannikoita ja odotella helpotettua kiipeämistä. Tosin Koopee taipuu pian uudeksi lempinimeksi, Copito:ksi (=lumihiutale ja valkoinen apina) Puuskutan kuulemma kiveä ylös hirveällä vauhdilla. Mutta ilman kiipeily kenkiä ähkiminen eteenpäin on raskasta (kuulemma magnesiumin käyttökin olisi ollut älykästä, pussukka kun sitä varten roikkui persuukseni päällä) ja ihan hämähäkkimieheksi en siis pääse itseäni tituleeraamaan.

Urheilu pläjäyksen jälkeen siirtyy auto kohti fuengirolan kukkuloita ja vierailuun emäntäni isän ravintolaan. Pihapiirissä käyskentelee muutama hevonen ja kuppilan alueella pari koiraa. Paikallisia, yrmeähkönkin näköisiä, setiä istuskelee biusalla ja saan paikasta mukavia fiboja. 

Terassilta aukeaa hienot maisemat ja olut kutittelee kuivuneita suonia. Life is good!

Seuraan liittyy pari espanjatarta lisää ja saan nauttia heidän papatuksestaan, josta en ymmärrä sanaakaan. Vaikka Belinda välillä tulkkaakin naisten juoruja, on ilmankin huvittavaa seurata keskustelua. Olo on kuin saippuaoopperassa, mutta keskustelun kuullostaessa lähes laululta, ei voi kuin naureskella. Copito:lla on leppoisaa siis edelleen.

Loppuilta menee rupatellessa niitä näitä ja viinilasin ääressä ihmetellessä espanjankielisiä ohjelmia (dubatut Simpsonit ftw!)

Maanantai 

Jälleen on Copitoa hemmoteltu ja aamupalaa on rakenneltu valmiiksi. Luen iloisia uutisia netistä ja saan lisää jännitettävää reissulleni. Norwegian on mennyt lakkoon ja huhuja liikkuu jopa konkurssista. Kappas kappas, tarkoitus olisi ko. lentoyhtiöllä palata kotomaahan ja oikein kahdella eri koneella..

Noh, paskaakos tässä stressaamaan. Aurinko paistaa ja asialle kun ei mitään voi. Joten nappaan polkypyörän kantoon ja kurvaan Los Bolichen kaduille.

Matkaa kertyy palttiarallaa 15-20km. Sotken ensin toiseen päähän rantakatua, jollekin kivilinnakkeelle hengittämään maisemia ja sieltä takaisin toiseen suuntaan. Lopulta kaartelen pikkuteitä pitkin ristiinrastiin. Kunnes hanuri huutaa hoosiannaa ja väsymys hiipii pohkeisiin.

Fuengirola yllättää koollaan. Paikka on paljon isompi kuin olin kuvitellut. Rantaa on kilometritolkulla ja kaupunki venyttäytyy pitkälti siitä toiseenkin suuntaan. Alkava turisti kausi näkyy ja kuuluu. Paikkoja availlaan, korjaillaan ja rakennetaan vauhdilla. Mutta vielä on tilaa hengittää. Tosin mini-suomisuus näkyy myös. Alueella asuu pirusti suomalaisia ja sen huomaa. Tasaisin välimatkoin näkyy suomenlippuja ravintoiden ovissa, sekä menuissa ja useampaan kertaan kuulen tuttua kieltä puhuttavan sieltä täältä. Ajan muutaman suomi-baarin ohi kiihdyttäen, vaikka saattaa olla että menen jopa töihin yhteen niistä tulevina päivinä. Mutta en asiakkaaksi..

Tukikohdassa on tarjolla maukasta linssikeittoa. Sen ja nokosten jälkeen tallustelemme rannalle nauttimaan sikakalliista punaviinistä (2,75€/plo). Pari palmun väliin viritellään eräänlainen trapetsiköysi. Laji on yllättävän koukuttava, vaikkakin hermoja raastava. Jostain syystä 95kg ei leijaile narun päällä kuin keijukainen, mutta henkisenä muistiinpanona laitan kyseisen narun hankinta listalle.

Illan viilennettyä tarpeeksi, kaikuu sisätiloissa Kirka ja parin tanssiaskeleenkin jälkeen tipahtaa Copito kohti unimaailmaa.

Rakas päiväkirja: ei ole jallu luurannut, eikä kamera pahemmin räpsinyt. Nyt valoja päälle!

3-4pv kun vedät tyhjän arvan (lux/lontoo)

3pv Luxemburg

Päivä kulkee leppoisasti chillaillessa ja kaupungilla poukkoilusta. Pysähdymme mm. maukkaaseen, ehkä hieman hipsterin-oloiseen kahvilaan, jossa tarjolla on erittäin maukkaita leivonnaisia (makeita ja suolaisia) ja juotavaa laidasta laitaan. Kahvilan alakerrassa on viihtyisä luola, jonne tepastellaan kierreportaita. Niiden viereinen seinusta on tapetoitu niin rumalla tapetilla, että se on jo hieno.

Tiputtelen muutaman hanalagerin (gambrinuksen), ystäväni työpaikalla ja illempana nauretaan paskoille videoille/jutuille kotiruoan ja viinin kera. Luxemburgilaiset, eli Lezeläiset valkoviinit ovat muuten erinomaisia ja niiden päälle; maukkaan pihvin perään, saan lähettää yli 30v vanhaa Glenfiddichiä ja ensimmäistä vaaleaa rommia, joka valuu kurkusta kuin nektari (ron Caney, ei hajua tuotteen muista ominaisuuksista tai laadusta, mutta kohteeseen upposi iloisesti)

Ja kappas, kello ei soikkaan herätystä varten, vaan samoilla kiikareilla saan kyydin lentokentälle. Tarkoitus on lentää lontoon kautta malagaan..

4pv, Lontoo, kun arpa kohtalon osuu kohdalleen.

London city airport, gatwick airport, standsted aiport

Noin tunnin lennon jälkeen läsäyttää Luxair alas London city airportin kiitoradalle. Kävelen juna-asemalle ja pääsen ensimmäistä kertaa tutustumaan lontoon kuuluisaan rataverkkoon. Mel koinen!

Raiteita menee monessa kerroksessa ja moneen suuntaan. Hetken pyörittyäni saan opastuksen oikealle laiturille, sillä menemisen tarkoitus on kohti Gatwickin lentokenttää ja jatkoyhteyttäni espanjaan.

Puksuttelen London Bridgen asemalle täyteen ahdetussa metallituubissa. Ja hetken arvottuani löydän oikean suunnan kohti maanpäältä lähtevää pidemmän matkan veturia (ehkä paikallisen asematyöntekijän ystävällisellä avustuksella, köh)

Jokin kinnaa korvien välissä, mutta en osaa keskittyä siihen vaan lompsin leppoisasti eteenpäin. Kunnes päästyäni ylös, huomaan junan lähteneen ja tajuan että kiire alkaa kosketella perskarvoja.

Heitän henkistä noppaa ja mietin otanko mittarin kentälle, mutta laskeskelen kerkeäväni junalla kuitenkin. Virhe. Iso virhe. Vittu.

Seuraava juna tulee ja parin pysäkin jälkeen jämähtää pitkäksi aikaa paikoilleen, enkä tajua hypätä ulos ja ottaa sitä taksia, joten Gatwickin kuuluessa kaiuttimista, olen 10min myöhässä ja auttamattomasti rannalla ruikuttamassa.

Käyn kuitenkin varmistelemassa, jos saisin uuden lennon, mutta vastaus on "voi voi." Nooh, oma moka, minkäs teet..

Koska englantilaiset lentokentät nyhtävät kaikesta rahaa ja oman nettini pätkiessä, joudun upottamaan kokonaisuudessaan 5£ saadakseni maailman käsiini. 

Pitkän tovin jälkeen alkaa mösjöötäkin jännittämään, kun 2-3pv eteenpäin lennot lontoosta (kaikilta kentiltä) ja joka puolelle ovat toooodella kalliita. Ja halvimmillaankin enemmän kuin on edes mahdollista maksaa. Mutta juuri ennenkuin alan

olla luovuttamispisteessä, aukeaa Ryanairilta lento Malagaan seuraavalle päivälle. Persraiskatulla hinnalla, mutta sellaisella mihin pätäkät riittävät kuitenkin. Tilaan lipun kännykän netillä, joka kivikautisen hitaasti lisää jännitysmomenttia, siitä että viekö joku senkin nenän edestä. Mutta lippu ilmestyy sähköpostiin ja kevyt helpotus rintakehään.

Rahat riittävät onneksi bussilippuun ja pian lähden puksuttelemaan onnikalla kohti Standstedin lentokenttää. 1-1,5h ja pysähdyn tunniksi Lontoon Virginin bussiasemalle ja puksutan perille viellä vajaa 3 tuntia (oh joy)

Standstedin kenttä olisi kaiketi aivan yhdentekevä, niinkuin suurinosa muistakin. Eli paikkoja missä käännytän, eikä rakenneta isompia muistoja. Mutta tämä matkaajien sulatusuuni porautuu muistoihini todennäköisesti loppuiäkseni. 

Tieto siitä että tulen viettämään alueella yli 24h ja kaikenlisäksi persaukisena, on hieman masentava. Kerään punnat kasaan taskustani ja lajittelen ne neljään osaan. Tavallaan. Ajattelen syöväni kerran ja pari kertaa ostavani pienen purtavan kanssa, kahvia/teetä jne.

Aseteltuani hanurini yhteen alueen kahviloista ja lipiteltyäni megalatteani turhan pitkään, alkaa mieli taipua.

Viereeni ilmestyy italiatar, joka asuu irlannissa (?) ja on matkalla kotimaahansa.  Rupattelemme 5-6h, vuorottelemme torkkuvuoroja ja keskimäärin nautin siitä ettei tarvitse tuijotella zombina seiniä. Neidin englanti on kuitenkin keskustelu kykyistä. 

Jossain vaiheessa aiheet lainehtivat italialaisiin viineihin ja minä aaltoilen tiskille tilaamaan yhden. Aika rankka ratkaisu tällä budjetilla, mutta sen arvoinen.

Ensimmäisten torkkujen jälkeen käyn jättämässä viinille ja kahville jäähyväiset ja saan katsella erikoista näkyä. Kentällä kukkuu/nukkuu silmämääräisesti 150-200 ihmistä. Kuka roskiksen vieressä lattialla, joku kahvilan pöydillä ja kohtuu moni muutenkin missä vain tilaa on. Kieltämättä herättää mielikuvaa onnettomuuden tai vastaavan jälkiseurauksista, mutta lohduttaa yhtä eoäonnista reissaajaa kuitenkin.

Palailen torkkupenkilleni kahvilaan ja pöytään on ilmestynyt, hieman italiatarta vähäpuheisempi, portugalitar ja juttelu, sekä torkkuvuorottelu jatkuu kolmen ihmisen voimin.

Iso käsi ystävllisyydelle myös! Toinen jakaa myslipatukan tapaisen, manteleita ja pähkinäsuklaata ja toinen ostaa pannun teetä ja pari paahtoleipää. 

Jossain vaiheessa aamua kahvila siivoaa jaloistaan nukkujat ja siirryn aulan penkeille (iso osa nukkujista on jo jatkanut matkaa) ja aloitan hereillä/unessa harjoittelun. Pari tuntia ennen koneen lähtemistä siirryn 'lähtevien' puolelle ja käyn hieman perusteellisemman turvatarkastuksen läpi (en kyllä osaa sano minkä helvetin takia taas..)

Ryanairin koneen kiitäessä taivaalle ja espanjan lähestyessä, alan minäkin hengittämään rauhallisemmin. Ja sanottakoon, että ko. lentoyhtiön koneet palveluineen on positiivinen ylätys. Eivät ole taivaiden limusiineja, mutta kaukana Finnairkin on loistostaan.

Malagassa saan ladata puhelintani, info-pisteen opastuksella vessassa ja sen jälkeen, noin puolentunnin junamatkan jälkeen olen los bolichessa. Ystäväni on vastassa ja saattaa kotiinsa, missä odottaa maukas paella, sekä valkoviini ja niiden kanssa pari olutta saattaa väsyneen ja likaisen reissaajan nukkumaan suihkun kautta. Aamulla pitäisi lähteä malagan kukkuloille kiipeilemään..

Ps. Ei voinut vähempää kiinnostaa valokuvaaminen blogia tai itseäni varten lentokentällä, sen verran kiristi ruuvit kuitenkin korvien välissä.

Lux 2-3pv

Artisokkalikööriä, vaaleanpunaista vodkaa, hedelmäolutta (ja "pari" muutakin paikallista), 'fuck off' likööriä + kaikenlaista muuta tärpättiä. 

No comments to that, mutta herttuan palatsia vastapäätä on pieni chocolate house.  Ja siellä jäätävä valikoima suklaatuotteita kaakaoista kakkuihin - "eeeehanaa" sanoisin ja se on juuri se paikka missä voi kuvitella yltiörakastuneiden pitävänsä toisiaan kädestä kiinni. Suosittelen.

Loistava päivä loistavalle matkalle.

Edellisenä päivänä tapahtui kuitenkin seuraavaa:

Väänsin kädentapaisillani chilipöhinää, tiputeltiin lezeläistä (eli paikallista) skumppaa ja ennen sitä polskittiin paikallisessa avaruusaluksessa. 

Uimapytinki oli hieno, hieman tyyris tosin (7€/1,5h), mutta liekumäkien/aaltokoneiden ja muiden härpäkkeiden kanssa kokemus oli miellyttävä - olkoonkin että aalto ja kupla-altaat sammuivat aina sinne tähdätessä (prkl). Saunat kyseisessä paikassa jäi näkemättä extra-maksun takia, mutta kuulemma nekin ovat jo nähtävyys sinänsä.

Ennen ruokaa, heti pulikoinnin jälkeen kurvaillaan kauppakeskus helvettiin hakemaan pöhinän aineksia ja ystäväni järjestää huvittavan yllätyksen. "Tästä tulet tykkäämään" hän sanoo ja oikeassa on. Ruokakaupan aulassa on nimittäin pyöreä baari, jonka ympärille paikallisia setiä kerääntyä kauppakaljalle (kuulemma useammalle paikalliselle ainoa mahdollisuus päästä oluelle, pakoon kiukkuisilta vaimoiltaan. Joka tapauksessa mahtava lisä shoppailijoille ja valitettavasti täyttä utopiaa suomessa)

Enivei,  illan astuessa kuvioihin, kuvun täytyttyä ruoalla ja lihasten kasvaessa liikunnan jäljiltä, on aika lähteä kaapunkille.

Kanavan vieressä, pohjalla pojottaa viihtyisä olutpubi "Liquid", jossa korvalehtiä hivelee live-jazz. 

Valikoima on paikalliseen tasoon nähden erinomainen, perinteisistä kusivesistä täyteläisiin porttereihin ja nälkää pääsee taittamaan alueen alzette pizzalla, tart flambeella. Hapan kermalla kuorrutettu lätty on maukas (erittäin yam yam). Tai ainakin pikkusimassa ja jazzin tahdissa keinuessa. 

Oli miten oli, matka jatkuu aikanaan takaisin punkkapaikkaan ja koneesta kajahtaa Kirkan lisäksi mm. Con te partiro, jota yhteislaulun  jälkeen sulattelen sohvalla ja koripalloa katsellessa siirryn kohti seuraavaa päivää. Good times.

Moien = terve/päivää/moi ja Äddi = moikka/heippa/nähdään - tulee opeteltua/unohdettua ja taas opeteltua/unohdettua tapakulttuurista päivän aikana.

Uusi päivä, uudet kujeet ja tarkoituksena on puksutella veturilla saksaan, mutta edellisen illan 'Liquid' venytti heräämistä hieman pidemmäksi ja käymme asemalla kääntämässä kantoja. Illalla on tarkoitus pelailla kotipokeria ja matkustaminen olisi vienyt päivästä liian ison siivun.

Jostain syystä kurjahko keli saa korot kopisemaan aseman kaduilta sisätiloihin ja pian on kierrelty tuttuja ja tuntemattomia kioskeja. Eritoten Rocca nimisessä kapakissa työskentelevää ranskalaista en tohtisi päästää silmistäni, koska tapakulttuureista edellisenä päivänä puhuttuamme, haluaisin nähdä patonkimiesten maneerin josta minulle on kerrottu (askel askel taputus), mutta muutamasta vodkasta huolimatta jään yhtä kokemusta köyhemmäksi. Ainakin toistaiseksi. 

Bar Colonyssä, jossa ystäväni työskentelee, tiskiä ylläpitää paikan toinen omistaja Igor. Kyytiin muutama alussa mainitsemani makukokeilu ja taksin takakonttiin olutta illan pokeripeliä varten.

Pelipöydän äärellä tunnelma vierähtää useampi tunti, tunnelma on leppoisaa ja ei edes kirvele hävitä, mutta kurkkua korventaa illan isännän ostama paikallinen "jekku." Luxilainen yrttilikööri on Buff, on sellaista paskaa jota allekirjoittanut ei enää ikinä halua kohdata. Ja kyseessä on kuitenkin mies, jonka kurkusta menee alas melkein mitä vaan ja vieläpä ns. yx tykkää-efektillä. Hyi HeLvEtTi!

Ennen viimeistä päivää, käpertyy matkamies nukkumaan ja yrittää unohtaa karmean maun suustaan ^^ 

Tähän mennessä matka on ollut mukava, mutta huikea!