Päivä kulkee leppoisasti chillaillessa ja kaupungilla poukkoilusta. Pysähdymme mm. maukkaaseen, ehkä hieman hipsterin-oloiseen kahvilaan, jossa tarjolla on erittäin maukkaita leivonnaisia (makeita ja suolaisia) ja juotavaa laidasta laitaan. Kahvilan alakerrassa on viihtyisä luola, jonne tepastellaan kierreportaita. Niiden viereinen seinusta on tapetoitu niin rumalla tapetilla, että se on jo hieno.
Tiputtelen muutaman hanalagerin (gambrinuksen), ystäväni työpaikalla ja illempana nauretaan paskoille videoille/jutuille kotiruoan ja viinin kera. Luxemburgilaiset, eli Lezeläiset valkoviinit ovat muuten erinomaisia ja niiden päälle; maukkaan pihvin perään, saan lähettää yli 30v vanhaa Glenfiddichiä ja ensimmäistä vaaleaa rommia, joka valuu kurkusta kuin nektari (ron Caney, ei hajua tuotteen muista ominaisuuksista tai laadusta, mutta kohteeseen upposi iloisesti)
Ja kappas, kello ei soikkaan herätystä varten, vaan samoilla kiikareilla saan kyydin lentokentälle. Tarkoitus on lentää lontoon kautta malagaan..
4pv, Lontoo, kun arpa kohtalon osuu kohdalleen.
London city airport, gatwick airport, standsted aiport
Noin tunnin lennon jälkeen läsäyttää Luxair alas London city airportin kiitoradalle. Kävelen juna-asemalle ja pääsen ensimmäistä kertaa tutustumaan lontoon kuuluisaan rataverkkoon. Mel koinen!
Puksuttelen London Bridgen asemalle täyteen ahdetussa metallituubissa. Ja hetken arvottuani löydän oikean suunnan kohti maanpäältä lähtevää pidemmän matkan veturia (ehkä paikallisen asematyöntekijän ystävällisellä avustuksella, köh)
Jokin kinnaa korvien välissä, mutta en osaa keskittyä siihen vaan lompsin leppoisasti eteenpäin. Kunnes päästyäni ylös, huomaan junan lähteneen ja tajuan että kiire alkaa kosketella perskarvoja.
Heitän henkistä noppaa ja mietin otanko mittarin kentälle, mutta laskeskelen kerkeäväni junalla kuitenkin. Virhe. Iso virhe. Vittu.
Seuraava juna tulee ja parin pysäkin jälkeen jämähtää pitkäksi aikaa paikoilleen, enkä tajua hypätä ulos ja ottaa sitä taksia, joten Gatwickin kuuluessa kaiuttimista, olen 10min myöhässä ja auttamattomasti rannalla ruikuttamassa.
Käyn kuitenkin varmistelemassa, jos saisin uuden lennon, mutta vastaus on "voi voi." Nooh, oma moka, minkäs teet..
Koska englantilaiset lentokentät nyhtävät kaikesta rahaa ja oman nettini pätkiessä, joudun upottamaan kokonaisuudessaan 5£ saadakseni maailman käsiini.
Pitkän tovin jälkeen alkaa mösjöötäkin jännittämään, kun 2-3pv eteenpäin lennot lontoosta (kaikilta kentiltä) ja joka puolelle ovat toooodella kalliita. Ja halvimmillaankin enemmän kuin on edes mahdollista maksaa. Mutta juuri ennenkuin alan
olla luovuttamispisteessä, aukeaa Ryanairilta lento Malagaan seuraavalle päivälle. Persraiskatulla hinnalla, mutta sellaisella mihin pätäkät riittävät kuitenkin. Tilaan lipun kännykän netillä, joka kivikautisen hitaasti lisää jännitysmomenttia, siitä että viekö joku senkin nenän edestä. Mutta lippu ilmestyy sähköpostiin ja kevyt helpotus rintakehään.
Rahat riittävät onneksi bussilippuun ja pian lähden puksuttelemaan onnikalla kohti Standstedin lentokenttää. 1-1,5h ja pysähdyn tunniksi Lontoon Virginin bussiasemalle ja puksutan perille viellä vajaa 3 tuntia (oh joy)
Standstedin kenttä olisi kaiketi aivan yhdentekevä, niinkuin suurinosa muistakin. Eli paikkoja missä käännytän, eikä rakenneta isompia muistoja. Mutta tämä matkaajien sulatusuuni porautuu muistoihini todennäköisesti loppuiäkseni.
Tieto siitä että tulen viettämään alueella yli 24h ja kaikenlisäksi persaukisena, on hieman masentava. Kerään punnat kasaan taskustani ja lajittelen ne neljään osaan. Tavallaan. Ajattelen syöväni kerran ja pari kertaa ostavani pienen purtavan kanssa, kahvia/teetä jne.
Aseteltuani hanurini yhteen alueen kahviloista ja lipiteltyäni megalatteani turhan pitkään, alkaa mieli taipua.
Viereeni ilmestyy italiatar, joka asuu irlannissa (?) ja on matkalla kotimaahansa. Rupattelemme 5-6h, vuorottelemme torkkuvuoroja ja keskimäärin nautin siitä ettei tarvitse tuijotella zombina seiniä. Neidin englanti on kuitenkin keskustelu kykyistä.
Jossain vaiheessa aiheet lainehtivat italialaisiin viineihin ja minä aaltoilen tiskille tilaamaan yhden. Aika rankka ratkaisu tällä budjetilla, mutta sen arvoinen.
Ensimmäisten torkkujen jälkeen käyn jättämässä viinille ja kahville jäähyväiset ja saan katsella erikoista näkyä. Kentällä kukkuu/nukkuu silmämääräisesti 150-200 ihmistä. Kuka roskiksen vieressä lattialla, joku kahvilan pöydillä ja kohtuu moni muutenkin missä vain tilaa on. Kieltämättä herättää mielikuvaa onnettomuuden tai vastaavan jälkiseurauksista, mutta lohduttaa yhtä eoäonnista reissaajaa kuitenkin.
Palailen torkkupenkilleni kahvilaan ja pöytään on ilmestynyt, hieman italiatarta vähäpuheisempi, portugalitar ja juttelu, sekä torkkuvuorottelu jatkuu kolmen ihmisen voimin.
Iso käsi ystävllisyydelle myös! Toinen jakaa myslipatukan tapaisen, manteleita ja pähkinäsuklaata ja toinen ostaa pannun teetä ja pari paahtoleipää.
Jossain vaiheessa aamua kahvila siivoaa jaloistaan nukkujat ja siirryn aulan penkeille (iso osa nukkujista on jo jatkanut matkaa) ja aloitan hereillä/unessa harjoittelun. Pari tuntia ennen koneen lähtemistä siirryn 'lähtevien' puolelle ja käyn hieman perusteellisemman turvatarkastuksen läpi (en kyllä osaa sano minkä helvetin takia taas..)
Ryanairin koneen kiitäessä taivaalle ja espanjan lähestyessä, alan minäkin hengittämään rauhallisemmin. Ja sanottakoon, että ko. lentoyhtiön koneet palveluineen on positiivinen ylätys. Eivät ole taivaiden limusiineja, mutta kaukana Finnairkin on loistostaan.
Malagassa saan ladata puhelintani, info-pisteen opastuksella vessassa ja sen jälkeen, noin puolentunnin junamatkan jälkeen olen los bolichessa. Ystäväni on vastassa ja saattaa kotiinsa, missä odottaa maukas paella, sekä valkoviini ja niiden kanssa pari olutta saattaa väsyneen ja likaisen reissaajan nukkumaan suihkun kautta. Aamulla pitäisi lähteä malagan kukkuloille kiipeilemään..
Ps. Ei voinut vähempää kiinnostaa valokuvaaminen blogia tai itseäni varten lentokentällä, sen verran kiristi ruuvit kuitenkin korvien välissä.
No comments:
Post a Comment